Sellanen elämä – osa 2

Epätoivon aika

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten olin satuttanut pääni. Lääkärit olivat sitä mieltä, että olin selvinnyt vakavasta onnettomuudesta vähällä ja minulla oli ollut onni myötä. Tässä kerron siitä minkälainen onni minulla sitten tässä arpapelissä oli oikein käynyt.

Heti onnettomuuden jälkeen todella tuntui siltä, että mitään pahempaa ei olisi käynyt. Minulla ei ollut edes mustelmaa missään. Vasemman silmän alapuoli oli musta ja se johtui siitä, että päässäni ollutta verta oli valunut siihen. Niska ja selkä kuvattiin eikä murtumia löytynyt. Ainoa murtuma oli siis päässä ja veri oli tullut ulos avoimesta haavasta sekä osa oli kulkeutunut korvakäytävän kautta vatsaan. Uskoin lääkäriä ja luulin päässeeni onnettomuudesta pelkällä säikähdyksellä.

Muutama päivä sairaalasta pääsyn jälkeen työkaverini tuli käymään ja hän huomasi, ettei kasvoni näytä normaalille eikä toinen puoli toimi samalla tavalla kuin toinen. Tätä ihmetellen soitin tutulle lääkärille ja hän lupasi katsoa mikä on vikana. Todettiin, että minulla on kasvohermohalvaus, joka johtuu siitä, että joku hermo, joka on kiinni korvan tärykalvossa, on saanut osumaa onnettomuudessa. Hän lohdutti, että luultavasti kasvot palaavat normaaliksi ajan kuluessa, mutta hän varoitteli jo silloin, että kuuloni on voinut kärsiä. Jonkin aikaa lääkärissä käynnin jälkeen korvani alkoi soimaan ja menin taas käymään hänen luonaan. Mitattiin kuulo ja silloin jo huomattiin, ettei vasen korvani kuule enää normaalisti. Myöhemmin on todettu pysyvä kuulonalenema ja korvan soiminen on saanut nimeksi tinnitus, joka on myös pysyvä.

Kasvot tosiaan palasivat normaaliksi ja ainoa muisto halvauksesta on usein toistuva elohiiri oikeassa silmässä. Muita ongelmia tässä vaiheessa ei vielä ollut tullut ilmi. Totuin siihen, että olin ns. toipumisajalla ja päänsäryt kuuluivat asiaan, mutta niihin minulla oli autuuden tuovia ihania pieniä pillereitä. Lääkkeiden takia ruoka ei aina oikein maittanut ja panokin laski heti onnettomuuden jälkeen. Pari vuotta parantelin itseäni ennen kuin mietin, että paranemiseen menee yllättävän kauan eikä kroppa oikein tunnut hyvälle.

Suurin ongelma minulla oli väsymys, joka iski kuin metrin halko lähes joka päivä. Olin ennen todella aktiivinen ja lenkkeilin koiran kanssa pitkiä lenkkejä sekä kävin uimassa. Töissä saatoin nukahtaa istuvilleni. Kerran heräsin siihen, kun otsa tömähti näppäimistölle. Yhtäkkiä en enää jaksanutkaan töiden jälkeen mitään. Koti- ja pihatyöt kasaantuivat ja kävivät stressaamaan. Kävi työterveydessä valittamassa ja siellä otettiin verikokeita. tulokset olivat aina normaalit. Kun valitin uudestaan ja uudestaan, lähetettiin minut sairaushistoriani takia neurologille. Normaaleissa neurologisissa testeissä ei kuulemma ollut mitään. Osasin koskettaa nenääni molempien käsien etusormella silmät kiinni ja pystyin nousemaan varpailleni sekä seisomaan yhdellä jalalla vaikka sisäkorvavamman takia hieman horjutti. Pääni on kuvattu useamman kerran eikä sieltä löytynyt muuta kuin vanhan vamman jäljet. Narkolepsia-tutkimuskaan ei kertonut muuta kuin sen, että nukahdan helposti, mutta ei viitteitä narkolepsiasta. Kun lääkärit eivät syytä keksineet, yritettiin lääkkeillä poistaa oireita. Sain lääkkeeksi efedriiniä. Se olikin ihmelääke, jonka avulla pystyi tekemään mitä vaan. Jälkeen päin olo olikin sitten kaksin verran väsyneempi. En suostunut käyttämään lääkettä kovin pitkään.

Minä siis yritin vaan pysyä hereillä ja tätä kesti useita vuosia. Totesin muitakin oireita, joiden uskoin liittyvän väsymykseen. Olin välillä kuin sumussa eikä ajatus luistanut laisinkaan. Lukeminen oli hankalaa ja huomasin, että samaa riviä tai sivua piti lukea useaan kertaan, että ajatus pysyi mukana. Olin aiemmin lukenut paljon, mutta nyt tuntui, ettei kirjaa saa loppuun millään tai kirjan lopussa ei enää muista mitä alussa oli tapahtunut. Suurin ongelma väsymyksen lisäksi oli painon nousu. Minä, jolla oli Painonvartijoiden ryhmänohjaajan koulutus, en pystynyt pitämään omaa painoani kurissa. Yritin todella pudottaa painoa, mutta mikään ei onnistunut. Stressiä oli kaikista oireista ja kotiolotkin olivat siinä vaiheessa vaikeat. Mikään ei onnistunut. Elämä oli epätoivoista.

Minun onneni on ollut se, että vaihdoin työssäni toiseen toimipisteeseen 2012 ja samalla työterveyteni vaihtui. Kävin uudella työterveyslääkärillä valittamassa samoja vaivoja kuin aikaisemmin. Osasin kysyä kilpirauhasarvoista. Hän tosin sanoi, että ei ihan siltä näytä, että vika olisi kilpirauhasessa, mutta suostui kirjoittamaan reseptin kokeeksi. Arvot paranivat ja oireetkin vähän helpottivat, mutta vielä oli kovaa väsymystä. Lääkitystä lisättiin, mutta oireet eivät vieläkään hellittäneet. Taas minua onnisti, kun lääkäri vaihtui. Uusi lääkäri katsoi vanhoja laboratoriotuloksia ja sanoi heti, että olisi pitänyt jo aikoja sitten huomata kilpirauhasarvoista, että syy voi olla aivolisäkkeessä. Hän myönsi, että hänen osaaminen loppui tähän ja sain lähetteen endokrinologille.

Taas minua onnisti. Pääsin Vesa Ilvesmäen potilaaksi Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Siellä minulle tehtiin kaikki mahdolliset kokeet ja syksyllä 2014 sain vihdoin diagnoosin ja oikean lääkityksen. Onnettomuudesta diagnoosiin kesti 12 vuotta ja painoa sinä aikana on kertynyt kymmeniä kiloja. Minulla on siis panhypopituitarismi eli aivolisäkkeen vajaatoiminta. Aivolisäke on saanut osumaa onnettomuudessa, mutta toimii vielä vähän. Lääkärin mukaan etulohko on vioittunut, mutta takalohkossa on vielä toimintaa.

Oli helpottavaa tietää mikä on vikana, mutta tietenkin ikävää kuulla se, että on kyse parantumattomasta sairaudesta, joka kanssa on vain opittava elämään. Lisää tästä elämästä seuraavissa postauksissa.

 

                                             ⛅  ⛅  ⛅  ⛅  ⛅  ⛅  ⛅ ⛅  ?