Kuka minä olen, mikä minusta on tullut?

Edellisessä kirjoituksessa lupasin vähän mukavampaa juttua, mutta ehkä tämä ei kuitenkaan ole ihan sieltä iloisimmasta päästä. Tällä kertaa paneudun siihen, miten olen muuttunut ja millaista taistelua käyn itseni kanssa.

Olen aina saanut taistella hyväksynnän eteen. Johtunee kotikasvatuksesta, että kaikelle tekemiselle ja olemiselle pitäisi olla muiden hyväksyntä. Ei saa olla erilainen ja onnistuminen mitataan sillä mitä muut ajattelevat. Tosin tämä sotii sitä vastaan, että olin lapsena ylipainoinen ja siitä johtuen olen saanut kokea kiusaamista ja hyljeksintää. Vanhempani eivät puuttuneet siihen mitä söin ja miten liikuin. Lapsen ylipainohan ei ole lapsen vika vaan sen mitä lapsen annetaan syödä ja miten lasta ohjataan liikkumaan. Toki tietyt aineenvaihduntasairaudet vaikuttavat asiaan ja silloin asia ei ole ihan näin. Minulla ei ollut mitään sairautta lapsena.

Teini-iässä löysin urheilun ilon. Pelasin pesäpalloa, lenkkeilin ja uin. Lukioaikana olin jo ihan normaalipainoinen. Pientä jojoilua on painon kanssa ollut aina, mutta hyvin olen saanut painon alas oikeilla ruokailutottumuksilla. Olin onnettomuuden aikaan tosi hyvässä kunnossa ja toimin laihdutusryhmän vetäjänä auttaen muita painon kanssa taistelevia.

Onnettomuuden jälkeen liikkuminen oli pitkään hankalampaa päänsärkyjen ja tasapainon ongelmien vuoksi. Onneksi minulla oli koira, jonka kanssa tuli ulkoiltua. Paino alkoi pikkuhiljaa nousta. Yritin pudottaa painoa omien hyväksi havaittujen ohjeiden mukaan, mutta se ei tuottanut tulosta. Opin välttelemään peiliä, kun en halunnut nähdä sitä henkilöä, joksi olin muuttunut. Läheiset huomauttivat asiasta ja se tuntui ikävälle. En tiedä mitä muut ajattelivat muuttuneesta ulkonäöstäni, mutta itse kuvittelin heidän katseistaan, että he säälivät minua. Paino nousi kiihtyvällä vauhdilla. 10 vuodessa painoa oli tullut 20 kg ja siinä vaiheessa, kun sain diagnoosin, painoa oli tullut lisää jo 35 kg.

Aivolisäkkeen vajaatoiminnan diagnoosi helpotti, kun ymmärsin, että olin taistellut lannistumatonta vastaan enkä olisi koskaan voittanut. Aineenvaihduntani ei toimi ja nestettä kerääntyy kehoon. Nyt sain syyn ja lääkkeet siihen. Mikään ihmeparantuminen ei lääkkeiden muodossa tullut. Kaikki kertyneet kilot pitää hävittää ihan perinteisellä tavalla. Vähemmän energiaa suhteessa siihen mitä kuluttaa.

Lääkkeisiin tottuminen ja oikean annostuksen löytyminen vei aikaa. Vasta muutaman vuoden päästä lääkityksen aloittamisesta alkoi tapahtumaan jotain. Ilman selkeää suunnitelmaa ja päättäväisyyttä ei tapahdu mitään. Tämän vuoden alussa, kun painoa oli +40 kg, olin saanut tarpeekseni toden teolla ja inhosin omaa kuvaani niin paljon, että otin itseäni niskasta kiinni. Painoa on lähtenyt vuoden alusta 10 kg ja vielä olis tavoitteena hävittää paljon kiloja pois. Huomaan, että heti kun vähän antaa itselle luvan löysäillä, paino hilaa itseään ylöspäin, mutta en anna sen häiritä ja jatkan sinnikkäästi.

Taistelen vieläkin itseni hyväksymisen kanssa ja yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei ole väliä mitä muut ajattelevat. Katselen kaihoisasti vanhoja valokuvia ja syytän itseäni siitä mitä olen itselleni tehnyt. Pääasia on kuitenkin se, että tiedän mitä teen ja mitä kohti olen menossa.

Tästä on hyvä jatkaa ?