Sellanen elämä – osa 2

Epätoivon aika

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten olin satuttanut pääni. Lääkärit olivat sitä mieltä, että olin selvinnyt vakavasta onnettomuudesta vähällä ja minulla oli ollut onni myötä. Tässä kerron siitä minkälainen onni minulla sitten tässä arpapelissä oli oikein käynyt.

Heti onnettomuuden jälkeen todella tuntui siltä, että mitään pahempaa ei olisi käynyt. Minulla ei ollut edes mustelmaa missään. Vasemman silmän alapuoli oli musta ja se johtui siitä, että päässäni ollutta verta oli valunut siihen. Niska ja selkä kuvattiin eikä murtumia löytynyt. Ainoa murtuma oli siis päässä ja veri oli tullut ulos avoimesta haavasta sekä osa oli kulkeutunut korvakäytävän kautta vatsaan. Uskoin lääkäriä ja luulin päässeeni onnettomuudesta pelkällä säikähdyksellä.

Muutama päivä sairaalasta pääsyn jälkeen työkaverini tuli käymään ja hän huomasi, ettei kasvoni näytä normaalille eikä toinen puoli toimi samalla tavalla kuin toinen. Tätä ihmetellen soitin tutulle lääkärille ja hän lupasi katsoa mikä on vikana. Todettiin, että minulla on kasvohermohalvaus, joka johtuu siitä, että joku hermo, joka on kiinni korvan tärykalvossa, on saanut osumaa onnettomuudessa. Hän lohdutti, että luultavasti kasvot palaavat normaaliksi ajan kuluessa, mutta hän varoitteli jo silloin, että kuuloni on voinut kärsiä. Jonkin aikaa lääkärissä käynnin jälkeen korvani alkoi soimaan ja menin taas käymään hänen luonaan. Mitattiin kuulo ja silloin jo huomattiin, ettei vasen korvani kuule enää normaalisti. Myöhemmin on todettu pysyvä kuulonalenema ja korvan soiminen on saanut nimeksi tinnitus, joka on myös pysyvä.

Kasvot tosiaan palasivat normaaliksi ja ainoa muisto halvauksesta on usein toistuva elohiiri oikeassa silmässä. Muita ongelmia tässä vaiheessa ei vielä ollut tullut ilmi. Totuin siihen, että olin ns. toipumisajalla ja päänsäryt kuuluivat asiaan, mutta niihin minulla oli autuuden tuovia ihania pieniä pillereitä. Lääkkeiden takia ruoka ei aina oikein maittanut ja panokin laski heti onnettomuuden jälkeen. Pari vuotta parantelin itseäni ennen kuin mietin, että paranemiseen menee yllättävän kauan eikä kroppa oikein tunnut hyvälle.

Suurin ongelma minulla oli väsymys, joka iski kuin metrin halko lähes joka päivä. Olin ennen todella aktiivinen ja lenkkeilin koiran kanssa pitkiä lenkkejä sekä kävin uimassa. Töissä saatoin nukahtaa istuvilleni. Kerran heräsin siihen, kun otsa tömähti näppäimistölle. Yhtäkkiä en enää jaksanutkaan töiden jälkeen mitään. Koti- ja pihatyöt kasaantuivat ja kävivät stressaamaan. Kävi työterveydessä valittamassa ja siellä otettiin verikokeita. tulokset olivat aina normaalit. Kun valitin uudestaan ja uudestaan, lähetettiin minut sairaushistoriani takia neurologille. Normaaleissa neurologisissa testeissä ei kuulemma ollut mitään. Osasin koskettaa nenääni molempien käsien etusormella silmät kiinni ja pystyin nousemaan varpailleni sekä seisomaan yhdellä jalalla vaikka sisäkorvavamman takia hieman horjutti. Pääni on kuvattu useamman kerran eikä sieltä löytynyt muuta kuin vanhan vamman jäljet. Narkolepsia-tutkimuskaan ei kertonut muuta kuin sen, että nukahdan helposti, mutta ei viitteitä narkolepsiasta. Kun lääkärit eivät syytä keksineet, yritettiin lääkkeillä poistaa oireita. Sain lääkkeeksi efedriiniä. Se olikin ihmelääke, jonka avulla pystyi tekemään mitä vaan. Jälkeen päin olo olikin sitten kaksin verran väsyneempi. En suostunut käyttämään lääkettä kovin pitkään.

Minä siis yritin vaan pysyä hereillä ja tätä kesti useita vuosia. Totesin muitakin oireita, joiden uskoin liittyvän väsymykseen. Olin välillä kuin sumussa eikä ajatus luistanut laisinkaan. Lukeminen oli hankalaa ja huomasin, että samaa riviä tai sivua piti lukea useaan kertaan, että ajatus pysyi mukana. Olin aiemmin lukenut paljon, mutta nyt tuntui, ettei kirjaa saa loppuun millään tai kirjan lopussa ei enää muista mitä alussa oli tapahtunut. Suurin ongelma väsymyksen lisäksi oli painon nousu. Minä, jolla oli Painonvartijoiden ryhmänohjaajan koulutus, en pystynyt pitämään omaa painoani kurissa. Yritin todella pudottaa painoa, mutta mikään ei onnistunut. Stressiä oli kaikista oireista ja kotiolotkin olivat siinä vaiheessa vaikeat. Mikään ei onnistunut. Elämä oli epätoivoista.

Minun onneni on ollut se, että vaihdoin työssäni toiseen toimipisteeseen 2012 ja samalla työterveyteni vaihtui. Kävin uudella työterveyslääkärillä valittamassa samoja vaivoja kuin aikaisemmin. Osasin kysyä kilpirauhasarvoista. Hän tosin sanoi, että ei ihan siltä näytä, että vika olisi kilpirauhasessa, mutta suostui kirjoittamaan reseptin kokeeksi. Arvot paranivat ja oireetkin vähän helpottivat, mutta vielä oli kovaa väsymystä. Lääkitystä lisättiin, mutta oireet eivät vieläkään hellittäneet. Taas minua onnisti, kun lääkäri vaihtui. Uusi lääkäri katsoi vanhoja laboratoriotuloksia ja sanoi heti, että olisi pitänyt jo aikoja sitten huomata kilpirauhasarvoista, että syy voi olla aivolisäkkeessä. Hän myönsi, että hänen osaaminen loppui tähän ja sain lähetteen endokrinologille.

Taas minua onnisti. Pääsin Vesa Ilvesmäen potilaaksi Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Siellä minulle tehtiin kaikki mahdolliset kokeet ja syksyllä 2014 sain vihdoin diagnoosin ja oikean lääkityksen. Onnettomuudesta diagnoosiin kesti 12 vuotta ja painoa sinä aikana on kertynyt kymmeniä kiloja. Minulla on siis panhypopituitarismi eli aivolisäkkeen vajaatoiminta. Aivolisäke on saanut osumaa onnettomuudessa, mutta toimii vielä vähän. Lääkärin mukaan etulohko on vioittunut, mutta takalohkossa on vielä toimintaa.

Oli helpottavaa tietää mikä on vikana, mutta tietenkin ikävää kuulla se, että on kyse parantumattomasta sairaudesta, joka kanssa on vain opittava elämään. Lisää tästä elämästä seuraavissa postauksissa.

 

                                             ⛅  ⛅  ⛅  ⛅  ⛅  ⛅  ⛅ ⛅  😃

 

Sellanen elämä – osa1

Elämää vajisten kanssa – Mistä sain kumppanikseni nämä vajikset?

Olen Susanna Lahti, keski-ikäinen parhaassa iässä oleva nainen, joka on saanut loppuiän matkakumppaneiksi muutaman vajiksen, eli aivolisäkkeen vajaatoiminnan sekä sen myötä muutaman hormonin vajauksen. Tässä blogissa kerron siitä, miten olen nämä matkakumppanit saanut ja jatkossa tulen kertomaan lukijoille sitä millaista elämäni näiden vajisten kanssa on.

Oli vuosi 2002. Muistan, että 10.8. oli kaunis kesäpäivä ja aurinko paistoi lämpimästi. Olin lähtenyt pyörällä kaupunkiin. Normaalisti poikani kanssa pyöräillessä käytin aina kypärää, mutta nyt lähdin liikenteeseen yksin ja jätin kypärän kotiin. Hiuksethan siinä olisi menneet ihan sekaisin ja hiostuneet, jos olisi kypärän päähänsä pistänyt. Eikä se olisi edes sopinut vaaleanpunaisen paitapuseroni ja mustien caprien kanssa. Näin jälkeen päin en ymmärrä miten olinkin niin turhamainen silloin.

Asiat hoidettuani lähdin kotiin ja alkumatkan jälkeen seuraava muistikuva onkin seuraavalta aamulta sairaalassa, kun oksensin verta. Olin kaatunut pyörällä ja olin satuttanut pääni. Aivoissani ollut veri valui korvan kautta nieluun ja sieltä vatsaan. Lääkärin diagnoosi oli molemminpuolinen kallonpohjan murtuma. Missään muualla ei ollut murtumaa eikä edes mustelmaa. Lääkäri onnitteli, että olin selvinnyt vähällä. No, jos kallo on halki, onko se vähäistä. Lääkärin mielestä ehkä oli. Tosin olisinhan voinut murtaa niskani ja sen myötä halvaantunut kaulasta alaspäin. Jos siihen vertaa, oli kallon murtuma ehkä sitten vähäistä.

Olin sairaalassa 4 päivää. Se tuntuu liian lyhyeltä ajalta näin jälkeen päin ajateltuna ja olisi ehkä pitänyt olla kauemmin, mutta silloin minulla oli kova hinku päästä kotiin. Poikani oli 8-vuotias ja toinen luokka koulussa oli alkamassa. Äidin vaisto sanoi, että minun olisi oltava kotona. Pääsin sairaalasta kotiin sillä ehdolla, että äitini olisi minua vahtimassa. Jo ensimmäisenä iltana kävin taas ensiavussa, kun pää oli sietämättömän kipeä ja tarvitsin parempia särkylääkkeitä.

Tuosta syksystä muistan sen, että se oli todella lämmin. Elokuu meni minulta pääosin sisätiloissa särkylääkkeitä popsien. Muistan ne kivut ja sen autuuden tunteen, kun särkylääke alkoi vaikuttaa. Syyskuussa jaksoin jo lähteä ulos ja muistan, että silloin tarkeni vielä shortseissa. Ensimmäisen reissun ihmisten ilmoille kaupunkiin tein syyskuun lopussa kekrimarkkinoille. Minulla oli kova hinku parantua ja olin todella vihainen, kun kaupungissa käyminen rasitti uuvuksiin asti. Olisin halunnut olla jo terve.

Sairaslomani kesti 2,5 kuukautta ja sekin oli ehkä liian lyhyt aika. Sinnikkäästi yritin jaksaa tehdä työni, mutta loppupäivästä piti ottaa seinistä tukea kävellessä. Päivät olivat pitkät eikä välillä meinannut pysyä hereillä ollenkaan. Minut on opetettu siihen, että työllään ihminen elää ja työ tuo ruuan pöytään. Siksi piti yksinhuoltajan raataa hampaat irvessä vaikka päätä särki.

Ennen töihin menoa minulle tehtiin neuropsykologiset testit, koska työskentelin pankissa enkä olisi voinut mennä töihin, jos muistissani olisi jotain vikaa. Testin tuloksessa lukee ”kaikenkaikkiaan neuropsykologinen suorituskykysi vastaa lahjakkaiden luokkaa” ja muistan kuinka ylpeä olin tuon kirjeen saatuani. Harvalla meistä on viisaan paperit piirongin laatikossa 😊

Olin siis satuttanut pääni ja lääkäri oli sanonut, että pääsin vähällä. No, ensimmäiseksi huomasin ongelmia korvani kanssa. En kuullut muuta kuin suhinaa, joka oli välillä hiljaisempaa ja välillä tuntui siltä kuin myrskytuuli puhaltaisi korvassani. Korvalääkärissä sain kuulla, että vasemman korvani kuulo on alentunut samalle tasolle kuin noin 70-vuotiaalla on. Positiivista oli se, ettei se enää siitä koskaan heikkenisi. Suhinalle lääkäri antoi nimeksi tinnitus ja se kuulemma olisi matkakumppaninani hamaan tulevaisuuteen asti ja suositteli opettelemaan elämään sen kanssa. Kuulolaite voisi ehkä auttaa siinä, mutta minulla on kuulemma vaikea saada kuulolaitetta apuvälineeksi, kun toinen korva kuulee niin hyvin. Eli päätin sitten elää herra tinnituksen kanssa.

Parin vuoden päästä aloin pikkuhiljaa huomaamaan kaikenlaisia muutoksia kropassani ja käynnit lääkärissä tihenivät. Kävin valittamassa väsymystä, turvotusta ja painon nousua vaikka kuinka yritin ruokailla ja kuntoilla järkevästi. Olin saanut Painonvartijoiden ryhmänohjaajan koulutuksen ja minulla kyllä oli opit siihen, miten painoa saa pudotettua, mutta opit eivät nyt tepsineet. Olo oli välillä epätoivoinen, kun mistään ei saanut apua eikä kukaan tiennyt mikä minua vaivaa. Vasta 10 vuoden päästä onnettomuudesta, yksi työterveyslääkäri otti minut todesta.

En siis päässyt onnettomuudesta vähällä, kun kaikenlaista on tullut ilmi, mutta kerron niistä sitten seuraavassa jutussa. Tässä oli tarina siitä mistä kaikki sai alkunsa.

🌺 🌺 🌺 🌺 🌺 🌺