Sellanen elämä – osa1

Elämää vajisten kanssa – Mistä sain kumppanikseni nämä vajikset?

Olen Susanna Lahti, keski-ikäinen parhaassa iässä oleva nainen, joka on saanut loppuiän matkakumppaneiksi muutaman vajiksen, eli aivolisäkkeen vajaatoiminnan sekä sen myötä muutaman hormonin vajauksen. Tässä blogissa kerron siitä, miten olen nämä matkakumppanit saanut ja jatkossa tulen kertomaan lukijoille sitä millaista elämäni näiden vajisten kanssa on.

Oli vuosi 2002. Muistan, että 10.8. oli kaunis kesäpäivä ja aurinko paistoi lämpimästi. Olin lähtenyt pyörällä kaupunkiin. Normaalisti poikani kanssa pyöräillessä käytin aina kypärää, mutta nyt lähdin liikenteeseen yksin ja jätin kypärän kotiin. Hiuksethan siinä olisi menneet ihan sekaisin ja hiostuneet, jos olisi kypärän päähänsä pistänyt. Eikä se olisi edes sopinut vaaleanpunaisen paitapuseroni ja mustien caprien kanssa. Näin jälkeen päin en ymmärrä miten olinkin niin turhamainen silloin.

Asiat hoidettuani lähdin kotiin ja alkumatkan jälkeen seuraava muistikuva onkin seuraavalta aamulta sairaalassa, kun oksensin verta. Olin kaatunut pyörällä ja olin satuttanut pääni. Aivoissani ollut veri valui korvan kautta nieluun ja sieltä vatsaan. Lääkärin diagnoosi oli molemminpuolinen kallonpohjan murtuma. Missään muualla ei ollut murtumaa eikä edes mustelmaa. Lääkäri onnitteli, että olin selvinnyt vähällä. No, jos kallo on halki, onko se vähäistä. Lääkärin mielestä ehkä oli. Tosin olisinhan voinut murtaa niskani ja sen myötä halvaantunut kaulasta alaspäin. Jos siihen vertaa, oli kallon murtuma ehkä sitten vähäistä.

Olin sairaalassa 4 päivää. Se tuntuu liian lyhyeltä ajalta näin jälkeen päin ajateltuna ja olisi ehkä pitänyt olla kauemmin, mutta silloin minulla oli kova hinku päästä kotiin. Poikani oli 8-vuotias ja toinen luokka koulussa oli alkamassa. Äidin vaisto sanoi, että minun olisi oltava kotona. Pääsin sairaalasta kotiin sillä ehdolla, että äitini olisi minua vahtimassa. Jo ensimmäisenä iltana kävin taas ensiavussa, kun pää oli sietämättömän kipeä ja tarvitsin parempia särkylääkkeitä.

Tuosta syksystä muistan sen, että se oli todella lämmin. Elokuu meni minulta pääosin sisätiloissa särkylääkkeitä popsien. Muistan ne kivut ja sen autuuden tunteen, kun särkylääke alkoi vaikuttaa. Syyskuussa jaksoin jo lähteä ulos ja muistan, että silloin tarkeni vielä shortseissa. Ensimmäisen reissun ihmisten ilmoille kaupunkiin tein syyskuun lopussa kekrimarkkinoille. Minulla oli kova hinku parantua ja olin todella vihainen, kun kaupungissa käyminen rasitti uuvuksiin asti. Olisin halunnut olla jo terve.

Sairaslomani kesti 2,5 kuukautta ja sekin oli ehkä liian lyhyt aika. Sinnikkäästi yritin jaksaa tehdä työni, mutta loppupäivästä piti ottaa seinistä tukea kävellessä. Päivät olivat pitkät eikä välillä meinannut pysyä hereillä ollenkaan. Minut on opetettu siihen, että työllään ihminen elää ja työ tuo ruuan pöytään. Siksi piti yksinhuoltajan raataa hampaat irvessä vaikka päätä särki.

Ennen töihin menoa minulle tehtiin neuropsykologiset testit, koska työskentelin pankissa enkä olisi voinut mennä töihin, jos muistissani olisi jotain vikaa. Testin tuloksessa lukee ”kaikenkaikkiaan neuropsykologinen suorituskykysi vastaa lahjakkaiden luokkaa” ja muistan kuinka ylpeä olin tuon kirjeen saatuani. Harvalla meistä on viisaan paperit piirongin laatikossa ?

Olin siis satuttanut pääni ja lääkäri oli sanonut, että pääsin vähällä. No, ensimmäiseksi huomasin ongelmia korvani kanssa. En kuullut muuta kuin suhinaa, joka oli välillä hiljaisempaa ja välillä tuntui siltä kuin myrskytuuli puhaltaisi korvassani. Korvalääkärissä sain kuulla, että vasemman korvani kuulo on alentunut samalle tasolle kuin noin 70-vuotiaalla on. Positiivista oli se, ettei se enää siitä koskaan heikkenisi. Suhinalle lääkäri antoi nimeksi tinnitus ja se kuulemma olisi matkakumppaninani hamaan tulevaisuuteen asti ja suositteli opettelemaan elämään sen kanssa. Kuulolaite voisi ehkä auttaa siinä, mutta minulla on kuulemma vaikea saada kuulolaitetta apuvälineeksi, kun toinen korva kuulee niin hyvin. Eli päätin sitten elää herra tinnituksen kanssa.

Parin vuoden päästä aloin pikkuhiljaa huomaamaan kaikenlaisia muutoksia kropassani ja käynnit lääkärissä tihenivät. Kävin valittamassa väsymystä, turvotusta ja painon nousua vaikka kuinka yritin ruokailla ja kuntoilla järkevästi. Olin saanut Painonvartijoiden ryhmänohjaajan koulutuksen ja minulla kyllä oli opit siihen, miten painoa saa pudotettua, mutta opit eivät nyt tepsineet. Olo oli välillä epätoivoinen, kun mistään ei saanut apua eikä kukaan tiennyt mikä minua vaivaa. Vasta 10 vuoden päästä onnettomuudesta, yksi työterveyslääkäri otti minut todesta.

En siis päässyt onnettomuudesta vähällä, kun kaikenlaista on tullut ilmi, mutta kerron niistä sitten seuraavassa jutussa. Tässä oli tarina siitä mistä kaikki sai alkunsa.

? ? ? ? ? ?